Ihmeellistä

Kävin opinnäytettä aiheesta MS ja masennus tekevän sairaanhoitajaopiskelijan haastattelussa. Se sai minut pohtimaan omaa masennuskokemustani ja kirjoittamaan tämän jutun.

Masennus on surullisen tuttu asia monelle meistä. Ja ihmekös tuo - eläminen parantumattoman neurologisen sairauden kanssa ei varsinaisesti ole iloinen asia.

Aikoinani, kun oma diagnoosini oli vielä tuore - lueskelin paljon silloin ainoata vertaistukikeskusteluryhmää MS Crossroadsia. Sinne jo hyvin aikaisessa vaiheessa ihmettelin ääneen, miten se niin kovin häpeälliseltä tuntuva asia koskee niin kovin monia. Että etenkin kun meillä on kaikki syyt ja oikeus masentua, miksi sitä pitäisi hävetä? Ja nyt jälkikäteen kun on selvinnyt miten MS -taudin fyysinen puoli eli ne plakit siellä päässä voivat aiheuttaa mielenterveysongelmia nekin. Ihan vaan siksi, että plakki ihan konkreettisesti sattuu painamaan jotain tunne-elämälle tärkeää aivon osaa. Ja aina vaan pitää muka salailla ja hävetä. En kuulkaa suostu.

Tätä maailmanjärjestystä tukee kummallisella tavalla sekin, että jos nyt sattuu mainitsemaan mielialaongelmista neurologian polilla, niin parhaimmassa tapauksessa tuloksena on lähete psykiatrian puolelle. Masennuslääke yleensä järjestyy neurologienkin avulla mutta terapiaan johtavat keskustelut tulee sitten käydä taas "alan asiantuntijan" kanssa. Vaikka syy olisi MS-tauti. Ei se psykiatri yleensä sen alan asiantuntija todellakaan ole.  Ja MS-taudin parantamiseen ei vuosien lapsuusaikojen ihmettely kalliissa terapiassa juoksemalla vuosikausia kyllä auta. Onneksi myös nk. supportiivisia terapiamuotoja meille on parhaimmillaan saamatteissa ja niistä on kyllä ollut monelle paljon apua. Mitään yksinkertaista tai edullista ei hoitoon hakeutuminen kuitenkaan ole, eli jos taklattavana on ne sata ja yksi muutakin hakemusprosessia niin se terapian hakeminen voi olla jo liikaa. Ja vaikkei olisikaan niin kun ei sitä terapiaa meille aina edes korvata. Hei, miksi näin?

Eikö olisi parhautta, jos noista kurjista oloista ja mietteistä voisi puhua ihan niin kuin muistakin taudin oireista hoitohenkilökunnan kanssa esim. lääkityksien tai kontrollikäyntien yhteydessä? Että niitä kuunneltaisiin ja osattaisiin heti ottaa tilanne haltuun, ihan samalla tavalla kun päivystyksestä saa sen jättikortisonin jos pahis pääsee kunnolla niskan päälle? Minusta olisi. Ja että sitä hoidettaisiin niinkuin mitä muuta oiretta tahansa ilman niitä tavanomaisia äänet matalana supistuja lyhyitä lauseita. Ettei kukaan vaan saisi tietää. Miksei sais?

Itse tuon rallin kokeneena kehtaan sanoa, että tiedän mistä puhun. Lääkkeet auttoivat pahimman yli ja pitävät vieläkin kurjimmat tunnevuoristokyydit poissa. Terapiaan en ehtinyt, eikä ollut varaa mutta onneksi löysin jotakin muuta erään ihanan ihmisen kautta. Tämä ihana ihminen muuten on tulossa taas kertomaan hyvinvointiasioista meikäläisille toukokuussa. Kurkkaapa ja tule mukaan, jos kiinnostuit.

Valoisaa kevättä toivotellen,

Anu

Lopuksi vielä yksi voimabiisi aiheesta